Vielä kerran Tšernobyl

Jaakko Leppänen – 27.4.2021

Ukrainassa vuonna 1986 tapahtuneesta tuhoisasta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta tulee tällä viikolla kuluneeksi 35 vuotta. Onnettomuus sai alkunsa lauantaina aamuyöllä 26.4. laitoksen nelosyksikön alasajon yhteydessä tehdystä turvallisuuskokeesta, jonka päätteeksi reaktori tuhoutui voimakkaassa räjähdyksessä. Vaurioituneessa reaktorikuilussa syttyi tulipalo, joka ylläpiti päästötilannetta kymmenen päivän ajan.

Tšernobylin onnettomuuden syitä ja seurauksia on käsitelty tässä blogissa jo melko yksityiskohtaisella tasolla. Myös parin vuoden takaisen HBO-kanavalla esitetyn Chernobyl-minisarjan tapahtumia on puitu aikaisemmissa kirjoituksissa. Aiheesta on enää vaikea löytää uutta kerrottavaa. Päätin kuitenkin yrittää tuoda ilmi muutamia näkökulmia, joita ei tässä blogissa välttämättä ole aikaisemmin nostettu esille. Monessa asiayhteydessä on silti kyse vanhan kertauksesta, ja viittauksista aikaisempiin kirjoituksiin.

Kenen syy?

Teknisesti reaktorin räjähdys aiheutui hallitsemattomaan kasvuun karanneesta fissiotehosta. Tämä on tilanne, jollaista ei ydinreaktorissa pitäisi koskaan päästä syntymään. Reaktorit suunnitellaan vastustamaan kaikenlaisia toimintatilan muutoksia, jolloin fissiosta toiseen etenevä ketjureaktio on fysikaaliselta perusluonteeltaan stabiili prosessi. Tavanomaisissa paine- ja kiehutusvesireaktoreissa stabiilisuuteen vaikuttavat ratkaisevasti jäähdytteen kiehumisesta seuraavat negatiiviset takaisinkytkennät, joiden ansiosta reaktori pyrkii itsestään asettumaan sellaiseen toimintatilaan, jossa polttoaineen lämmöntuotto vastaa jäähdytystä.

Tšernobylin onnettomuus tapahtui kuitenkin kanavatyyppisessä vesijäähdytteisessä grafiittimoderoidussa RBMK-reaktorissa, jossa vastaavaa negatiivista takaisinkytkentää ei ole. Ketjureaktion hallintaan tarvittiin paljon aktiivista säätöä, ja tietyissä tilanteissa reaktorin teho saattoi lähteä itseään ruokkivaan kasvuun. Tällaisten reaktoreiden epästabiilisuusongelmat olivat olleet fyysikoiden tiedossa jo 1940-luvulta lähtien, minkä vuoksi vastaavaa reaktorityyppiä ei lännessä koskaan otettu energiantuotantokäyttöön.

RBMK-reaktorin ongelmallinen perusluonne ei kuitenkaan ollut ainoa syy onnettomuuteen. Reaktori oli turvallisuuskoetta edeltäneen vuorokauden aikana ajettu erityisen epästabiiliin toimintatilaan, joka oli jopa RBMK:lle poikkeuksellinen. Tämä ei liittynyt niinkään reaktorilla tehtyyn kokeeseen, vaan enemmän siihen, että suunnitelman mukainen alasajo oli lykkääntynyt useammalla tunnilla kun koetta oltiin vasta valmistelemassa. Reaktori oli päässyt jäähtymään ja myrkyttymään, minkä vuoksi se käyttäytyi erittäin arvaamattomasti. Myös reaktorin säätösauvarakenteen suunnitteluvirheellä oli ratkaiseva rooli turvallisuuskokeen päätteeksi tapahtuneessa räjähdyksessä. Näitä taustatekijöitä on käyty aikaisemmassa blogikirjoituksessa sen verran yksityiskohtaisesti läpi, että jätän niiden kertauksen tällä kertaa väliin.

Onnettomuutta käsittelevissä kirjoituksissa myös reaktorin käyttöhenkilökunnan rooli nostetaan tavallisesti esille. Ilta-Sanomat julkaisee onnettomuuden vuosipäivän tienoilla joka vuosi artikkelin, jossa kerrotaan kuinka Aleksandr ja Leonid tekivät emämunauksen, ja saivat reaktorin lopulta räjähtämään painamalla pahamaineista AZ-5 -pikasulkupainiketta. Kyseiset henkilöt olivat työvuoron päällikkönä toiminut Alexandr Akimov ja reaktorin käyttöpäällikkö Leonid Toptunov, jotka on käsikirjoitettu mukaan myös HBO:n Chernobyl-sarjaan.

Ilta-Sanomien vakiojuttu on kirjoitettu siitä ikävään sävyyn, että se ylläpitää 1980-luvun neuvostopropagandasta alkunsa saaneita käsityksiä onnettomuuden taustatekijöistä. Neuvostoliittolaiset yrittivät onnettomuuden jälkeen vyöryttää syyn reaktorin räjähdyksestä käyttöhenkilökunnan niskoille, ja nämä näkemykset elävät vahvana edelleen. Todellisuudessa kirjoituksessa mainittu AZ-5 ei ollut mikään reaktorin itsetuhonappi, vaan painike, jota painamalla ketjureaktio katkaistiin. Se oli ensisijaisesti varattu hätätilanteisiin, mutta pikasulkua käytettiin yleisesti myös matalalla teholla toimivan reaktorin sammuttamiseen.

Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA julkaisi oman riippumattoman selvityksensä onnettomuuden syistä jo vuonna 1992. Raportissa tuodaan hyvin selkeästi ilmi se, ettei laitoksen käyttöhenkilökunnalla todellisuudessa ollut tietoa reaktorityypin turvallisuusongelmista, tai koejärjestelyyn liittyneistä riskeistä. Esimerkiksi kokeen suorittamista valvonut varapääinsinööri Anatoli Djatlov oli hankkinut kokemuksensa kevytvesireaktoripuolelta, missä ei RBMK-reaktorille tyypillisiä ongelmia ollut. Koetta pidettiin käyttöorganisaatiossa rutiininomaisena sähköjärjestelmien testauksena.

IAEA:n raportissa todetaan, että käyttöhenkilökunta toimi väärin jatkamalla kokeen valmistelua alasajon keskeytymisen jälkeen. Kaikki ne ratkaisevat virheet ja laiminlyönnit joista neuvostoliittolaiset syyttivät reaktorin ohjaajia, olivat kuitenkin osa reaktorivalmistajan laatimaa koeohjelmaa, tai kuuluivat muuten laitoksen tavallisiin käyttötapoihin. Raportissa todetaan myös, että näillä toimenpiteillä (esim. hätäjäähdytysjärjestelmän ja automaattisen pikasulun kytkeminen pois päältä) ei edes ollut vaikutusta lopputulokseen.

HBO:n sarjassa ohjauspaneelien ääressä istuneet Akimov ja Toptunov esitetään enemmän uhreina kuin syypäinä onnettomuuteen. Tarinan pahisten rooliin on sen sijaan käsikirjoitettu varapääinsinööri Djatlov sekä laitoksen johtaja Victor Brjuhanov. Itse en usko, että tämäkään kuvaus vastaa todellisuutta. IAEA:n selvityksessä ei tuoda ilmi, että laitoksen johto olisi ollut yhtään sen enempää tietoinen turvallisuuskokeeseen liittyneistä riskeistä. Raportissa päinvastoin todetaan, että reaktorityypin ongelmat oli pimitetty kautta linjan RBMK-reaktoreiden käytöstä vastaavilta organisaatiolta. Epästabiilisuuteen liittyviä ilmiöitä ei juurikaan käsitelty esimerkiksi käyttöhenkilökunnan koulutuksessa. Djatlov ehti ennen kuolemaansa vuonna 1995 kertoa oman versionsa onnettomuusyön tapahtumista. Hän on vielä IAEA:ta vahvemmin syyttänyt onnettomuudesta reaktorin suunnittelijoita.

IAEA:n INSAG-7 -raportista selviää myös hyytävä yksityiskohta RBMK-reaktoreiden käyttöhistoriasta. Suomenlahden rannalla sijaitsevalla Leningradin ydinvoimalaitoksella tapahtui vuonna 1975 polttoainevaurioita aiheuttanut onnettomuus, kun reaktorin teho lähti odottamattomaan kasvuun laitoksen ylösajon yhteydessä. Tieto onnettomuudesta ei kuitenkaan koskaan päätynyt reaktorityypin turvallisuutta käsittelevään ohjeistukseen. Vaikka kyse oli todennäköisesti samasta tapahtumaketjusta joka 11 vuotta myöhemmin aiheutti Tšernobylissä koko reaktorin tuhoutumisen, onnettomuuden viralliseksi syyksi kirjattiin valmistusvirhe polttoainekanavassa.

Akateemikko Legasovin nauhoitukset

HBO:n minisarja alkaa kohtauksella, jossa Tšernobylin pelastustöiden suunnitteluun osallistunut akateemikko Valeri Legasov sanelee nauhalle paljastuksia onnettomuuden taustoista. Tämän jälkeen Legasov tappaa itsensä. Tämä osa sarjan tapahtumista pitää historiallisestikin paikkansa. Sarjan saaman suosion innoittamana nauhoitusten transskriptit on sittemmin käännetty myös englanniksi. Aivan sarjan käsikirjoituksen mukaisia dramaattisia juonikuvioita ei nauhoilta löydy, mutta onnettomuudesta kiinnostuneelle teksti on ihan mielenkiintoista luettavaa.

Eräs yksityiskohta, johon itse kiinnitin huomiota, liittyy HBO:n sarjassakin esitettyyn juonikuvioon. Reaktoria uhkaa uusi massiivinen höyryräjähdys, kun sulanut polttoaine on päätymässä reaktorikuilun alla sijaitsevaan vedellä täytettyyn lauhdutusaltaaseen. Tämä lienee yksi sarjan puhutuimmista käänteistä. Käsikirjoitus toistaa tunnettua Tšernobyl-myyttiä, jonka mukaan kuuman sydänsulan ja viileän veden välinen kohtaaminen olisi aiheuttanut jopa megatonniluokan vetypommiin verrattavissa olevan räjähdyksen.

Myytin todenperäisyyttä on puitu sarjan tapahtumia käsittelevässä blogikirjoituksessa, eikä todellisuus ole aivan näin dramaattinen. Höyryräjähdyksessä ei läheskään tällaista energiamäärää voi vapautua. Eniten minua onkin askarruttanut se, miten vakavana riskinä neuvostoliittolaiset asiantuntijat itse pitivät höyryräjähdyksen mahdollisuutta tilanteen ollessa päällä? Lauhdutusaltaiden tyhjentäminen kuitenkin katsottiin operaatioon liittyvistä riskeistä huolimatta tarpeelliseksi varotoimenpiteeksi. Legasov kertoo tapahtumista seuraavaa (nauha 1, puoli B):

”Eugeny Pavlovich Velihov who as it seemed was watching too much TV about the “China syndrome”, arrived with concerns which I reported to Rizhkov and Ligachev. We were worried about the uncertainty of geometric shape of the remains of the reactor. It was clear that heat was being generated inside this fuel mass. The heating up could continue and some vertical movement of this fuel mass may occur. In particular, we were worried about two things: can that movement cause critical mass buildup in some region which would produce short-living isotopes. This was our first thing to worry about, however we were hoping that the large amounts of Boron (40 tons) that was dropped into the reactor would be more or less evenly mixed with the fuel and help prevent critical mass buildup. However we could not fully eliminate the possibility that such local “reactors” would appear. That was the first problem. And the second one was that the temperatures can be too high within these masses. Some construction elements of the lower part of reactor may not withstand that. Concrete may fail due to high temperatures. Part of fuel can get into the barboteurs, be it lower or upper one and we did not know at that time whether there was water or not. We feared that if a considerable amount of fuel gets there, then extensive vaporization would carry out additional radioactive aerosols and contaminate more territory.

These problems were what we were worried about. That’s why with Ivan Stepanovich Silaev, who by this time had replaced Scherbina, we decided to: first, get some information about the levels of water in the lower barboteur. This was a difficult task which was fulfilled heroically by the station personnel. And it was found that the water was indeed there. So the necessary measures were taken to remove that water from there. I want to stress that out once more: we removed the water just to avoid massive evaporation. It was absolutely clear to us that no explosion was possible, only evaporation that would carry out radioactive particles – that’s all.”

Nykykäsityksen mukaan pienenkään höyryräjähdyksen mahdollisuutta ei tuollaisessa tilanteessa pidetä erityisen todennäköisenä. Sydänsulan lämpötila oli ehtinyt laskea jo niin alas, että räjähdysmäisen paineen nousun sijaan veden höyrystyminen olisi tapahtunut hitaammin kiehumalla. Sama käsitys on selvästi ollut vallalla jo onnettomuuden aikaan. Lainauksen kaksi viimeistä virkettä kuulostavat siltä, kuin Legasov yrittäisi oikoa vääriä mielikuvia. Käsitys massiivisesta höyryräjähdyksestä lieneekin syntynyt jo pian onnettomuuden jälkeen (Legasov kuoli vuonna 1988). Myytin alullepanijaksi on monissa yhteyksissä esitetty neuvostoliittolaista fyysikkoa Vasili Nesterenkoa, mutta tarkemmin en asiaa tunne.

Esimerkki osoittaa joka tapauksessa hyvin sen, että myös historiallisia tapahtumia ja todellisia henkilöitä käsittelevässä fiktiossa voidaan käsikirjoituksen suhteen ottaa suuriakin vapauksia. HBO:n sarjassa on kohtaus, jossa Legasov kuvailee koko Ukrainan tuhoavan höyryräjähdyksen uhkaa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen puheenjohtajalle Mihail Gorbatšoville. Djatlov oli käsikirjoitettu tarinan roistoksi, ja vastapainoksi tarvittiin myös auktoriteetteja uhmaava sankari.

Päästöpilvi saapui Suomeen

Räjähdyksen tuhoamassa reaktorikuilussa syttyi lauantai-iltapäivänä 26.4. tulipalo, joka alkoi nostaa radioaktiivisia aineita korkealle ilmaan. Päästöpilvi kulkeutui tuulen mukana länteen ja pohjoiseen. Ilmavirrat kuljettivat radioaktiiviset aineet nopeasti Itämeren yli Fennoskandiaan. Ensimmäiset havainnot poikkeuksellisesta säteilytasosta tehtiin Suomessa ja Ruotsissa sunnuntai-iltana 27.4. Reaktorin räjähdyksestä oli tässä vaiheessa kulunut aikaa vajaa kaksi vuorokautta. Suomessa ei onnettomuuden aikaan ollut nykyisen kaltaista automaattista säteilyvalvontaverkkoa, mutta koska suurvaltojen välisen ydinsodan uhka oli jatkuvasti ilmassa, radioaktiivisten aineiden pitoisuuksia seurattiin tarkasti. Havaintoja laskeumasta tehtiin Ilmatieteen laitoksen mittausasemalla Nurmijärvellä sekä puolustusvoimien asemalla Kajaanissa.

Säteilyturvakeskus sai tiedon poikkeuksellisista lukemista maanantaiaamuna 28.4., ja alkoi selvittää tilannetta. Tiedon välitykseen ei ollut nykyisen kaltaista teknologiaa, minkä lisäksi tilannetta vaikeutti meneillään oleva virkamieslakko. Ennen kuin radioaktiivisten aineiden tarkempi koostumus saatiin selvitettyä gammaspektrianalyyseillä, niiden alkuperäksi arvailtiin esimerkiksi Tšekkoslovakialaisessa uraanikaivoksessa tapahtunutta päästöä.

Maanantaiaamun kuluessa havainnoista pystyttiin kuitenkin keskustelemaan ruotsalaisten kanssa. Sata kilometriä Tukholmasta pohjoiseen sijaitsevalla Forsmarkin ydinvoimalaitoksella oli myös havaittu merkkejä radioaktiivisesta laskeumasta. Studsvikin ydintutkimuskeskuksessa tehtyjen analyysien perusteella päästö oli peräisin reaktorionnettomuudesta, ja vallitseva säätila viittasi lähteen olevan Neuvostoliiton puolella. Asiasta ilmoitettiin iltapäivällä sisäministeriön pelastusosastolle, ja ensimmäinen julkinen tiedotus kohonneista säteilytasoista luettiin kello 16 radiouutisissa. Ylen arkistosta löytyy ote saman päivän TV-uutislähetyksestä.

Länsinaapurissa tilanteen selvittäminen eteni pitkälti saman kaavan mukaan. Ensimmäiset uutiset mahdollisesta ydinvoimalaonnettomuudesta levisivät maailmalle maanantaina 28.4. juuri ruotsalaismedian kautta. Myös Suomessa moni onnettomuuden aikaisia tapahtumia muisteleva kertoo kuulleensa Tšernobylistä nimenomaan Ruotsista, sillä itään kumartavat suomalaisviranomaiset ja media pysyttelivät vaiti. Miten tällainen käsitys on alkujaan päässyt syntymään, vaikka ruotsalaisten ja suomalaisten julkaisemien tiedotteiden välillä ehti kulua aikaa korkeintaan muutama tunti?

Olin itse onnettomuuden aikaan peruskoulun ala-asteella. Ihan niin yksityiskohtaisia muistoja minulla ei tapahtuneesta ole, että osaisin tähän kysymykseen omien kokemusten pohjalta vastata. Veikkaisin kuitenkin että mielikuva suomalaisviranomaisten salailusta on syntynyt pitkälti siitä, että Ruotsin energiaministeri Birgitta Dahl todella esitti tällaisia väitteitä. Dahl paheksui sitä, että suomalaiset eivät olleet varoittaneet ruotsalaisia etukäteen kohonneista säteilyarvoista. Väite perustui ajatukseen, että koska Suomi oli maantieteellisesti lähempänä Tšernobyliä, myös päästö olisi saapunut tänne jo aikaisemmin. Radioaktiiviset aineet eivät kuitenkaan kulkeneet suorinta mahdollista reittiä, vaan ilmanvirtausten mukana. Ruotsalaisten esittämät syytökset vedettiin pian takaisin, mutta mielikuvat salailusta jäivät elämään.

Ruotsalaisviranomaisten omakaan toiminta ei edennyt ihan niin kuin Strömsössä. Kun annosnopeudet Forsmarkissa alkoivat maanantaiaamuna nousta, ydinvoimaloiden turvallisuutta valvova viranomainen määräsi laitoksen evakuoitavaksi siltä varalta, että päästö olisikin peräisin omasta reaktorista. Laitosalueelta pois johtavan tien ruuhkautuminen herätti median mielenkiinnon, minkä jälkeen poikkeuksellisista säteilyhavainnoista oli pakko kertoa. Tässä vaiheessa päästön lähde oli tosin saatu jo paikannettua Neuvostoliiton puolelle.

Kuulin pari vuotta sitten Loviisassa vieraillessani mielenkiintoisen Tšernobylin onnettomuuden aikaisiin tapahtumiin liittyvän anekdootin. Laitoksen käyttöhenkilökunta sai sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä puhelun Forsmarkista. Langan toisesta päästä tiedusteltiin, oliko myös Suomessa tehty havaintoja radioaktiivisista aineista? Päästöpilvi kulki korkealla ilmassa, joten pitoisuudet maan pinnalla olivat vielä tässä vaiheessa normaalilla tasolla. Aamuyöllä alkanut vesisade toi laskeuman maahan, ja aamuvuoron työntekijöiden kulkiessa laitokselle sisään herkät säteilymonitorit alkoivat hälyttää kohonneista arvoista.

Kuulisin mielelläni lisääkin vastaavia kokemuksia noiden ensimmäisten onnettomuuspäivien ajalta, sillä Tšernobylistä on kirjoitettu niin paljon, että tällaisten yksityiskohtien löytäminen Internetin syövereistä on todella vaikeaa.

Miksi RBMK?

Tšernobylin onnettomuus herättää luonnollisesti kysymyksen siitä, miksi RBMK-reaktoreita ylipäänsä rakennettiin? Reaktorityyppi tiedettiin lännessä vaaralliseksi, ja vaikka turvallisuusongelmat eivät olleet laitosten käyttöorganisaatioiden tiedossa, reaktorin suunnittelijat ymmärsivät kyllä riskit.

Vastaukseksi tarjotaan usein ydinasemateriaalin valmistusta. Tämä ei kuitenkaan ole uskottava selitys. Neuvostoliitolla oli niin pitkälle viety ydinaseohjelma, että plutoniumin saatavuus ei enää Tšernobylin laitosten rakentamisen aikaan ollut minkäänlainen ongelma. Aseohjelman tarpeisiin oli jo 1950-luvulla perustettu kokonaisia suljettuja ja tarkkaan vartioituja kaupunkeja. Ydinvoimaloita operoivat Neuvostoliitossa siviilipuolen organisaatiot.

RBMK:n yhteys plutoniumintuotantoreaktoreihin onkin lähinnä historiallinen. Vastaavalla periaatteella toimivia reaktoreita rakennettiin liittoutuneiden ydinaseohjelman tarpeisiin Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana. Manhattan-projektissa toimineet vakoojat saivat reaktoreiden piirrustukset haltuunsa, ja ensimmäiset kanavatyyppiset grafiittireaktorit rakennettiin Neuvostoliittoon 1950-luvun alussa. Energiantuotantokäyttöön tarkoitetut suuret RBMK:t kehitettiin näistä prototyypeistä kuitenkin vasta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, jolloin kehityksen painopiste oli jo siirtynyt kevytvesiteknologiaan.

HBO:n sarjassa Legasov käsittelee aihetta kohtauksessa, jossa Djatlovia ja laitoksen johtajia syytetään oikeudessa onnettomuuden aiheuttamisesta. Selitykseksi todetaan, että RBMK:n käyttöön päädyttiin Neuvostoliitossa siksi, että se oli halpa valmistaa. Todellisuudessa RBMK ei kuitenkaan ilmeisesti edes ollut Loviisan kaltaisia kevytvesityyppisiä VVER-reaktoreita halvempi tai taloudellisempi vaihtoehto. Syy oli pikemminkin se, että reaktoriin ei kuulunut massiivista paineastiaa. Reaktoripaineastian valmistus muodostaa ydinvoimalaitoksen rakentamisen kannalta ikävän pullonkaulan. Prosessi on hidas, ja vaatii teknologiaa, jota ei aivan jokaisesta konepajasta löydy. Kanavatyyppinen RBMK sen sijaan soveltui hyvin sarjatuotantoon. Reaktorin sydän rakentui paineen kantavista putkista, joiden valmistaminen ei ylikuormittanut koko toimitusketjua.

Nauhoitetuissa muistelmissaan (nauha 4, A-puoli) Legasov toteaa, että jo kertaalleen hylätty RBMK otettiin uudelleen suunnittelupöydälle kun Neuvostoliitto alkoi 1960-luvulla jäämään teollisuustuotannossa jälkeen länsimaista. Ydinvoimasta oli toivottu talouden veturia, mutta VVER-laitosten rakentaminen veikin odotettua enemmän aikaa. Sarjavalmisteinen RBMK tarjosi rinnakkaisen vaihtoehdon, jolla energiantuotantoon saatiin kaivattua lisävauhtia. 1970-luvulle tultaessa RBMK:t olivatkin jo aikansa suurimpia ydinvoimalaitoksia.

Onnettomuuden aikajana

Tämä blogikirjoitus julkaistiin 27. huhtikuuta 2021. Ensimmäinen päästöpilvi saapui Suomeen samoihin aikoihin 35 vuotta sitten. Paikan päällä reaktorikuilussa syttyneen tulipalon sammutustyöt olivat päässeet vauhtiin, ja laitoksen lähellä sijaitsevan Pripjatin kaupungin evakuointitoimet oltiin saamassa päätökseen. Onnettomuustilanne oli tässä vaiheessa kuitenkin vasta aluillaan. Alla olevaan taulukkoon on koottu poimintoja seuraavien päivien ja viikkojen tapahtumista. Tilanteen seuraaminen ikään kuin reaaliajassa 35 vuotta myöhemmin on aavistuksen makaaberia. Tšernobyl on kuitenkin aihe, joka tuntuu kiinnostavan vuodesta toiseen. Tämänkin blogin kävijästatistiikassa onnettomuutta käsittelevät kirjoitukset erottuvat selvästi muista aiheista.

Päivämäärä

Tapahtumia

26.4.1986

Tšernobylin ydinvoimalaitoksen nelosyksikön reaktori tuhoutuu voimakkaassa räjähdyksessä kello 01:23:45

Räjähdyksen aiheuttamia tulipaloja aletaan sammuttaa, ja laitoksen käyttöhenkilökunta yrittää saada reaktorin jäähdytysjärjestelmiä toimimaan. Työntekijät ja palomiehet altistuvat voimakkaalle säteilylle. Aamuun mennessä pahimmin sairastuneita on jo toimitettu sairaalahoitoon. Akuuttiin säteilysairauteen kuolee lopulta 28 ihmistä, joista suurin osa on laitoksen käyttöhenkilökuntaa, sekä vuosihuoltoon osallistuneita aliurakoitsijoita. Joukossa on myös 7 palomiestä ja 2 vartijaa. Kaikki kuolemaan johtaneet säteilyannokset saatiin ensimmäisen yön pelastustöissä.

Paikalliset palopesäkkeet laitoksen sisällä ja katoilla saadaan sammutettua aamuun mennessä. Päivän kuluessa reaktorikuilussa syttyy kuitenkin uusi tulipalo, joka alkaa nostaa radioaktiivisia aineita uudelleen ilmaan. Silminnäkijäkuvausten mukaan tulipalo näkyy illan hämärtyessä kilometrien päähän, kun taivas reaktorirakennuksen yläpuolella värjäytyy karmiininpunaiseksi.

Puolen päivän aikoihin Moskovassa aletaan kokoamaan hallituksen nimittämää komissiota hoitamaan hätätilannetta Tšernobylissä. Komission johtoon nimetään Neuvostoliiton varapääministeri Boris Sherbina. Ensimmäiset asiantuntijat saapuvat paikalle lauantai-iltana.

27.4.1986

Annosnopeudet kolmen kilometrin päässä laitoksesta sijaitsevassa 50,000 asukkaan Pripjatin kaupungissa alkavat kohota sen jälkeen, kun reaktorikuilussa syttyy tulipalo. Viranomaiset tekevät yön aikana päätöksen kaupungin evakuoimisesta. Pripjatiin lähetetään tuhansia linja-autoja, sekä armeijan kuljetuskomppanian käytössä olevaa kalustoa. Evakuointitoimet aloitetaan puoli kahdelta iltapäivällä, ja iltaan mennessä kaupunki on tyhjennetty kokonaan asukkaista.

Reaktorissa riehuvaa tulipaloa aletaan sammuttaa pudottamalla reaktorikuiluun hiekkaa ja muita sammutusaineita helikopterista käsin.

Tulipalon ilmaan nostama radioaktiivinen päästöpilvi saapuu Fennoskandiaan. Ensimmäiset havainnot poikkeuksellisesta säteilytilanteesta tehdään Suomessa ja Ruotsissa.

28.4.1986

Suomessa säteilyturvakeskus alkaa selvittää kohonneiden säteilylukemien alkuperää. Tilanteesta keskustellaan aamupäivän mittaan ruotsalaisten kanssa. Ensimmäinen julkinen tiedotus luetaan kello 16 radiouutisissa. Illalla Neuvostoliitto vahvistaa, että Ukrainassa on tapahtunut vakava ydinvoimalaonnettomuus. Korkeimmillaan ulkoisen säteilyn annosnopeus nousee Suomessa noin viiteen mikrosievertiin tunnissa, mikä vertautuu kosmisen säteilyn voimakkuuteen lentokoneessa. Maanantain jälkeen säteilytaso alkaa laskea.

29.4.1986

Helsingin sanomat kertoo onnettomuudesta otsikolla ”Ydinvoimalaonnettomuus NL:ssä, Tass kertoi loukkaantuneista – saastepilvi levisi Pohjolaan”.

Ensimmäisenä onnettomuusyönä korkean säteilyannoksen saanut reaktorin käyttöpäällikkö Leonid Toptunov lähettää säteilyvammoihin erikoistuneesta moskovalaisesta sairaalasta Tallinnassa asuvalle äidilleen sähkeen, jossa hän kertoo voivansa hyvin. 25-vuotias Toptunov kuolee säteilysairauteen kaksi viikkoa myöhemmin saamatta koskaan tietää, oliko hän itse aiheuttanut virheillään reaktorin räjähdyksen. Äidille lähetetystä viestistä päätyy kopio myös KGB:n arkistoon.

30.4.1986

Reaktorin ilmapäästöissä sammutuslentojen aloittamiseen jälkeen havaittu lasku pysähtyy, ja ilmasta mitatut radioaktiivisten aineiden pitoisuudet kääntyvät uudelleen nousuun. Vaihtoehtoisena keinona aletaan valmistelemaan tulipalon sammuttamista typpikaasulla.

2.5.1986

Sammutuslennot lopetetaan tuloksettomina, kun reaktorirakennuksen pelätään romahtavan päälle kasaantuneen painon alla. Myöhemmin on arvioitu, että suurin osa sammutusaineista ei edes päätynyt palavaan reaktorikuiluun saakka.

3.5.1986

Kolme suojavarusteisiin sonnustautunutta työntekijää käy avaamassa reaktorirakennuksen maanalaisessa huoltokäytävässä sijaitsevat venttiilit, jotta reaktorin alapuolella olevat lauhdutusaltaat saadaan tyhjennettyä vedestä. Kyse on varotoimenpiteestä, jolla halutaan välttää radioaktiivisen höyrypilven leviäminen laitosalueelle kuuman sydänsulan päästessä kosketuksiin veden kanssa.

5.5.1986

Reaktorikuilussa edelleen riehuvan tulipalon sammutusta varten asennettu typpiruiskutuslinja saadaan valmiiksi. Yhteys on vedetty vieressä sijaitsevan kolmosyksikön sisätilojen läpi ja betoniseiniin porattujen reikien kautta reaktorin alapuoliseen tilaan.

Sydänsula puhkaisee reaktorikuilun pohjan. Alapuolella sijaitsevat tilat kuuluvat reaktorin paineenhallintajärjestelmään. Sydänsula valuu höyryputkien ja suuttimien kautta kahteen kerrokseen sijoitettuihin lauhdutusaltaisiin. Levittäytyessään laajemmalle pinta-alalle massa jäähtyy ja jähmettyy. Ilmapäästöissä havaintaan ensin lyhyt nousu, kun sydänsula alkaa kiehuttaa altaissa jäljellä olevaa vettä, ja tämän jälkeen jyrkkä pudotus, kun lämpötilat laskevat ja tulipalo reaktorikuilussa sammuu.

6.5.1986

Reaktorin typpisammutus päästään aloittamaan. Tulipalo on tässä vaiheessa kuitenkin todennäköisesti sammunut jo omia aikojaan. Onnettomuuden aktiivinen vaihe katsotaan päättyneeksi. Laitosalueella ja lähiympäristössä aloitetaan tämän jälkeen mittava puhdistus- ja raivausoperaatio, joka jatkuu aina 1990-luvun puolelle saakka. Töihin osallistuu lopulta yhteensä noin 500,000 sotilasta ja siviilityöntekijää.

Syyskuu 1986

Neuvostoliitto esittää onnettomuuden syitä selvittäneen asiantuntijakomission raportin kansainväliselle atomienergiajärjestölle IAEA:lle. Tämä INSAG-1 -nimellä julkaistu raportti vierittää syyn onnettomuudesta laitoksen käyttöhenkilökunnan niskoille.

Lokakuu 1986

Räjähdyksessä tuhoutuneen reaktorirakennuksen päälle rakennettu väliaikaiseksi suojaksi tarkoitettu sarkofagi valmistuu.

1991

Tšernobylin ydinvoimalaitoksen kakkosyksikkö ajetaan lopullisesti alas.

Neuvostoliitto hajoaa. Ukrainan itsenäistyttyä paljon onnettomuutta käsittelevää salaiseksi luokiteltua materiaalia vapautetaan julkisuuteen.

1992

Kansainvälisen riippumattoman asiantuntijaryhmän valmistelema INSAG-7 -raportti kumoaa neuvostoliittolaisten aiemmin esittämät väitteet onnettomuuden syistä. Reaktorin käyttöhenkilökunnan tekemien virheiden ja laiminlyöntien sijaan onnettomuuden tekniseksi syyksi todetaan reaktorityypille ominainen epästabiilisuus, sekä suunnitteluvirhe säätösauvarakenteessa. Raportissa kiinnitetään paljon huomiota myös inhimillisiin tekijöihin, sekä yleisesti ottaen Neuvostoliiton ydinenergia-alalla vallinneeseen huonoon turvallisuuskulttuuriin.

1996

Tšernobylin ydinvoimalaitoksen ykkösyksikkö ajetaan lopullisesti alas.

2000

Tšernobylin ydinvoimalaitoksen kolmosyksikkö ajetaan lopullisesti alas. Sähköntuotanto laitospaikalla loppuu.

2016

Reaktorirakennuksen ympärille rakennettu uusi suoja valmistuu. Onnettomuudesta on tullut kuluneeksi 30 vuotta.

Ilta-Sanomat juhlistaa Tšernobylin 30-vuotispäivää julkaisemalla artikkelin, jossa toistetaan neuvostoliittolaisten vuonna 1986 IAEA:lle esittämästä selvityksestä peräisin olevia käsityksiä onnettomuuden syistä ja käyttöhenkilökunnan tekemistä virheistä. Sama lehtijuttu julkaistaan tästä eteenpäin joka vuosi onnettomuuden vuosipäivän tienoilla.

13 vastausta artikkeliin “Vielä kerran Tšernobyl”

  1. Pitkähkö, mutta erinomainen ja mielenkiintoinen selvitys tapahtumasta. HBO-”dokumenttia” olen epäillytkin, sillä minkään onnettomuuden syy ei ole yhdessä ihmisessä vaan ketjussa, johon kuuluu lauma mielestään oikein tekijöitä. Sitten turvaverkko romahtaa viimeisimpien tai viimeisen yksilön mielestään oikean päätöksensä johtamaan katastrofiin. Häntä ei voi eikä saa syyttää siitä, että kymmenet, sadat, tuhannet jonossa ovat tehneet joka ikinen mielestään oikean päätöksen, mutta ketjun kokonaisuus johtaa ikävyyksiin.

    Tykkää

    1. Nykyisin monella alalla käytetty turvallisuuskulttuurin käsitehän syntyi pitkälti juuri Tšernobylin onnettomuuden jälkiselvittelyistä. Tuon käsitteen määrittely ei ole aivan yksinkertainen, mutta helpoimmin siitä saa otteen toteamalla, että Tšernobyl oli malliesimerkki erittäin huonosta turvallisuuskulttuurista.

      Minua tuossa HBO:n sarjassa häiritsee ehkä eniten se, että taiteellisia vapauksia ei ole otettu ainoastaan historiallisten tapahtumien suhteen (mikä sinänsä olisi ihan ymmärrettävää), vaan aika paljon myös sen suhteen, miten oikeat ihmiset ovat noissa tilanteissa toimineet.

      Tykkää

  2. Turvallisuuskulttuuri. Hieman makustelen sanaa. Olen kymmenkunta vuotta sitten eläköitynyt lentäjä, mutta lentoalalla turvallisuus lienee Teneriffan turman jälkeen yritetty nostaa toiminnan keskiöön. Kuitenkin onnettomuuksia tapahtuu. Näin on toteutuma ydinenergiankin kohdalla. Luonto (Fukushima) ja virheet (Thserobyl) opettavat ihmiskuntaa virheitten kautta. Edes ruohonleikkurista ei voida kehittää täysin onnettomuusvapaata laitetta. Siksipä tietty oppimiskäyrä on hyväksyttävä, jotta ennen lopullista tuhoutumistamme (viimeistään jokusen mrd vuoden päästä) osaamme toimia oikeammin. Collateral damage?

    Tykkää

    1. Ydinturvallisuusalalla käännekohta oli vuonna 1979 tapahtunut Three-Mile-Islandin onnettomuus USA:ssa. Tätä ennen turvallisuusajattelu oli perustunut pitkälti siihen, että jos pahimmista mahdollisista alkutapahtumista selvitään, samalla saadaan katettua myös vähäisemmät ongelmat. TMI:ssä auki jumittunut paineistimen varoventtiili yhdistettynä huonosti toteutettuun instrumentointiin kuitenkin osoitti, että tämä ajattelutapa oli puutteellinen. Onnettomuuden jälkeen turvallisuudessa alettiin katsomaan laitoksen kokonaiskäyttäytymistä. Tšernobylin onnettomuus toi sitten tuon turvallisuuskulttuuriasian esille.

      Puutteellinen turvallisuuskulttuuri ja vanhentuneet käsitykset riskeistä nousivat aika vahvasti esille myös Fukushiman jälkiselvityksissä. Onnettomuuslaitokset oli rakennettu ennen TMI:tä, jolloin luonnonilmiöihin varautumisessa otettiin huomioon lähinnä voimakkaat maanjäristykset. Ajatus oli ehkä se, että jos laitos kestää voimakkaimman mahdollisen järistyksen, muitakaan ongelmia ei tule.

      Ydinturvallisuus oli kehittynyt huomattavasti Fukushiman laitosten rakentamisen jälkeen. Japanissa ei kuitenkaan ollut täysin vastaavaa jatkuvan parantamisen periaatetta kuin monissa muissa ydinvoimamaissa, joten tiukentuneet turvallisuusvaatimukset koskivat lähinnä uusia laitoksia. Vanhempien ydinvoimalaitosten osalta kehitys jäi laitosta operoivien organisaation oma-aloitteellisuuden varaan. Fukushiman onnettomuuden aikaan tieto tsunameista oli kyllä sillä tasolla, että onnettomuus olisi pitänyt olla vältettävissä. Parannuksia tehtiinkin oma-aloitteisesti muilla laitoksilla (esim. Onagawassa, johon tsunami iski vielä korkeampana), mutta jostain syystä ei Fukushimassa.

      Tykkää

  3. Nyt pyydän vilpittömästi anteeksi kommentointiani. En todellakaan tiedä mitään ydinvoimalaturvallisuudesta, ainoastaan lentoturvallisuudesta hieman. Pointtini on se, että vasta virheitten havaitsemisen jälkeen löydetään turvallisempi tapa toimia. Hinderburgin katastrofi poisti vedyn ilmalaivoista. Ilmavaivani poistivat hernekeiton ruokavaliostani. Yksilö oppii nopeasti, ihmiskunta vasta katastrofeista.

    Tykkää

    1. Ei mitään 🙂 Ei ollut tarkoitus antaa ymmärtää että olisin ottanut nokkiini kommentista. Ajattelin vaan vähän valottaa noita taustoja. Tuo Teneriffan onnettomuus oli varmaan tosiaan se ”ilmailualan Tšernobyl”, joka laittoi paljon lennonjohtoon ym. liittyviä käytäntöjä uusiksi.

      Tykkää

  4. Osuit Jaakko ytimeen! Siis et kirjaimellisesti vaan kuvaannollisesti. Ajattelen, että vasta kohtuuttoman suurien onnettomuuksien kautta havahdutaan eli reagoidaan. Ydinvoima on hyvä tapa tuottaa energiaa, lentäminen on hyvä keino siirrellä ihmisiä pitkien etäisyyksien eristyksestä lähemmäs toisiaan.

    Ilmailussa onnettomuuksia on tapahtunut runsaasti, mutta niistä on jatkuvasti otettu opiksi. En listaa yhtäkään, mutta reverser-deployment-in-the-air by Lauda air on esimerkki siitä, kuinka toimintakulttuuri muuttuu yhden tapahtuman vuoksi. Ilmailuala kiivaasti ottaa opikseen muiden mokailusta.

    Ydinvoima-ala ei mielestäni kunnostaudu avoimuudella. Ken uskaltaa kirjoittaa: Miksi Olkiluoto3 tahika Pyhäjoki viipyilee käyttöönoton/rakentamishyväksynnän vuoksi?

    En, en en en en ole salaliittoteoreetikko. Ihmettelyni kohdistuu Olkiluoto3:een ja Pyhäjoen projektiin.

    Ilmeisesti molemmat ovat ihan ok, mutta hieman avoimempaa julkisuus voisi olla.

    Tykkää

    1. Noihin viivästyksiin on paljon erilaisia syitä, mutta ainakin OL3:n tapauksessa asian voisi hieman mutkia oikoen tiivistää siihen, että ydinvoimarakentamisen perinne on päässyt lännessä hiipumaan. Edellinen rakennusbuumi koettiin 1970-luvulla, ja kun Olkiluoto-3:a alettiin vuonna 2005 rakentamaan, koko prosessi piti opetella uusiksi. Uskoisin että suurten rakennusprojektien hallinnassa on kyllä jotain muutakin pielessä. Tämä ei ole ainoastaan ydinenergia-alan ongelma. Esim. Länsimetron viivästyksissä on ollut paljon samaa kuin OL3:ssa.

      Fennovoiman hankkeen osalta tilanne on ehkä vähän erilainen. Laitos kuuluu samaan VVER-kehityslinjaan kuin Loviisan reaktorit aikanaan. Noita VVER-laitoksia on rakennettu aika tasaiseen tahtiin erityisesti Venäjälle ja Kiinaan, joten samanlaista osaamisen hiipumista ei ole päässyt tapahtumaan. Venäjällä teknologia ja viranomaistoiminta ovat ovat saaneet kehittyä rinta rinnan, kun jokainen uusi laitosmalli on ollut lähinnä päivitys edelliseen. Pyhäjoen tapauksessa laitostoimittajalla on kuitenkin vastassa ihan uusi tilanne ja toisen maan viranomaisvaatimukset. Laitos on teknisesti samalla tasolla länsimaisten kilpailijoiden kanssa, mutta toimittajalta puuttuu kokemus suomalaisen viranomaisen vaatimuksista. (Tämä on siis ihan omaa arvailuani).

      Suurin osa uusista ydinvoimalaitoksista on 2000-luvulla rakennettu Kiinaan, ja Kiinan rakentamisvauhtiin verrattuna OL3 onkin enemmän poikkeus kuin sääntö. Olkiluodon rakentamistöiden aloittamisen jälkeen maailmalla on jo viety onnistuneesti maaliin yli 50 ydinvoimalaitosprojektia. Eli mikään teknisten rajoitusten sanelema välttämättömyys tuollainen 15+ vuoden rakentamisaika ei ole. Rakentaminenhan oli lännessäkin 1970-luvulla nopeaa, kun siihen oli kehittynyt osaaminen ja rutiinit.

      Tykkää

  5. Sekä blogisti että Jaakko lienette ydinvoima-alaa tuntevia henkilöitä. Minä en ole, mutta tunnen valtavaa kiinnostusta sitä kohtaan.

    Kun suunnitellaan ja lopulta lanseerataan lentokone, esim. Airbus 319-380 sarjalaiset sidestick koneet, käydään läpi valtaisa testaus. Ja kuitenkin esittelylennolla kone hurahti kaseikkoon. Toisessa tapauksessa yksi kaheli sai kapteenin suljettua ulos ohjaamosta ja älyhäiriössään runttasi AirBerlin-laitteen vuoren kylkeen.

    Suuri kysymys, itse kysyn nyt siis teiltä ja koko teknologiaosaajilta, Osaammeko ihmiskuntana hallita tekemisiämme?

    Yksilönä osaan häpeillä vähäistä tahtoani haravointiin, mutta ydinvoimalaosaaminen ei kuulu puuhtarhanhoito-osaamisen työkalupakkiini.

    Ilmailusta edelleen vielä jonkin verran muistan ja ehkä ymmärrän, mutta ydinvoimalatekniikasta tiedän fission ja fuusion erot. Voi kun saisimme fuusion?

    Tykkää

    1. Niin, siis minä olen tämän blogin kirjoittaja 😀 Toimin reaktoriturvallisuuden tutkimusprofessorina VTT:llä.

      Minä puolestani en tunne niin hyvin ilmailualaa, mutta jos katsotaan ihan perusfysiikkaa ja tekniikkaa, niin tuollainen ydinreaktori on pohjimmiltaan aika paljon lentokonetta yksinkertaisempi laite. Tarkoitan tällä siis sitä, että ketjureaktio reaktorin sydämessä on luonteeltaan stabiili prosessi (Tšernobylin RBMK on poikkeus tähän sääntöön). Reaktori toimii ilman ulkoista hallintaa, ja pyrkii itsestään vastustamaan kaikkia toimintatilan muutoksia. Käytännössä fissioteho hakeutuu lopulta samalle tasolle kuin mitä jäähdytysjärjestelmän kautta otetaan systeemistä energiaa ulos, ja jää siihen. Niitä aktiivisia toimilaitteita (esim. säätösauvat) tarvitaan sitten reaktorin käynnistämiseen ja sammuttamiseen, tehotason muuttamiseen sekä kompensoimaan polttoaineen kulumista. Sellaista turvallisuusfunktiota niillä ei kuitenkaan ole, että reaktorin tehon kasvua pitäisi jatkuvasti hillitä aktiivisin toimenpitein.

      Tietty myös lentokone on normaalisti lentäessään stabiillissa tilassa. Tuon tilan säilyttäminen vaatii kuitenkin vähintään riittävää nopeutta (ja varmaan muutakin). Eli vika moottorissa tai muussa kriittisessä komponentissa voi aiheuttaa sen, että siipien nostevoima ei riitäkään enää pitämään konetta ilmassa.

      Ydinreaktoreissa ketjureaktion hallintaa suurempi haaste on polttoaineen jälkilämpö, joka on peräisin lyhytikäisten isotooppien radioaktiivisesta hajoamisesta. Tämän jälkilämmön vuoksi sydämessä on kyettävä pitämään pientä vesikiertoa myös silloin, kun reaktori on sammutettu (Fukushimassa tämä jälkilämmönpoisto epäonnistui, ja seurauksena oli sydämensulamisonnettomuus kolmella laitosyksiköllä). Tämän vesikierron, tai ylipäänsä polttoaineen jäähdytettävyyden varmistaminen on sitten se, missä tekniikka alkaa mennä monimutkaiseksi. Turvallisuuden kannalta kriittisille aktiivisille komponenteille tarvitaan moninkertaiset varmistukset.

      Tämä alkaa mennä jo ehkä vähän sivuun aiheesta, mutta aloin vaan pohtimaan tuota esittämääsi kysymystä, ja ylipäänsä eroja ja yhtäläisyyksiä lentokoneiden ja ydinreaktoreiden välillä. Käytännössä ydinreaktoreista puuttuu ainakin se ohjaussauva, jota väärin käyttämällä mentäisiin nopeasti turvalliselta vaaralliselle toiminta-alueelle. Mikään tekniikka ei tietenkään takaa absoluuttista turvallisuuden tasoa, mutta uskon kyllä että ydinreaktori voidaan suunnitella sellaiseksi, että ainakin suuren radioaktiivisen päästön riski putoaa hyvin alas.

      Tykkää

  6. Ouch, nyt sattui! 🙂 Ydinvoima on mielestäni paljon parempi vaihtoehto kuin fossiilisten tuotteiden polttaminen. Suurimpana haittana pidin pitkään radioaktiivisen jätteen käsittelyä ja varastointia. Ihan koulupoikaiästä lähtien sitä pidettiin suurimpana surmana mitä ihmiset ovat kehittäneet.

    Vierailtuani Olkiluodossa jokunen vuosi sitten, sain kelpo annoksen päivitettyä tietoa. Tosin sielläkin myönnettiin, että onkaloon kätkettävä materiaali aiheuttaa ongelman: miten kertoa jopa sadan tuhannen vuoden päähän, että älkää menkö kurkkimaan, mitä sieltä löytyisikään.

    Lopetan kommenttihäiriköintini tähän, sillä ymmärrykseni aiheesta on peruskoulu- ei professoriluokkaa. Lisää kirjoituksiasi kylläkin kaipaan! (Piti ihan selata tuonne blogisi alkuun ja huomattavasti nöyremmin pyydän anteeksi!)

    Tykkää

  7. Kirjoitit: ”Reaktori toimii ilman ulkoista hallintaa, ja pyrkii itsestään vastustamaan kaikkia toimintatilan muutoksia”

    Tuon lauseesi kun avaisit blogissa ymmärrettävään muotoon, niin jopa sinkoutuisi pelko pois rokotevastaiseltakin (en kuulu heihin, haluan rokotteen heti, viipymättä) kansanosalta.

    Tykkää

    1. Tuo reaktorin toiminnan perusluonne on tosiaan sellainen asia, mitä ei kovin yksityiskohtaisella tasolla avata muualla kuin sitten ihan ydintekniikan alan kirjallisuudessa ja kursseilla. Esimerkiksi peruskoulun ja lukion fysiikan tunneilla ketjureaktiosta kerrotaan juuri sen verran, että kuvaus reaktorin toiminnasta muistuttaa enemmän juuri ja juuri hallinnassa olevaa pienimuotoista ydinräjähdystä.

      Tuossa on taustalla oikeastaan kaksi tekijää. Ensimmäinen näistä on se, että ketjureaktio on pohjimmiltaan aika hitaasti etenevä prosessi, joka muodostuu nopeista purskahduksista ja näiden väliin jäävistä pitkistä viiveistä. Eli prosessi ei ole ihan sama kuin ydinräjähdyksessä, vaan muutokset tehossa tapahtuvat hitaasti. Tätä periaatetta on avattu täällä: https://fissioreaktori.wordpress.com/2018/04/09/hallittu-ydinrajahdys/

      Toinen tekijä on sitten se, että ketjureaktio ei ole koskaan ulkoisista tekijöistä riippumaton prosessi, vaan polttoaineen lämmöntuoton ja jäähdytyksen välillä on aina yhteys. Tässä on taustalla se, että materiaalien lämpötilan ja tiheyden muutokset vaikuttavat neutronien kulkeutumiseen. Perinteiset paine- ja kiehutusvesireaktorit toimivat matalaenergisillä neutroneilla, joiden nopeutta on ennen seuraavaa fissiota hidastettava törmäyksillä vedessä. Tämän hidastumisprosessin häiritseminen (esim. veden kiehuminen) on tehokas tapa saada reaktori sammumaan. Näitä takaisinkytkentöjä on käsitelty täällä: https://fissioreaktori.wordpress.com/2018/02/23/reaktorin-takaisinkytkennat/

      Ihan yksinkertaisista asioista noissa ei ole kyse, minkä vuoksi onkin ihan ymmärrettävää, ettei niitä tuolla tasolla ole mahdollista käydä läpi esimerkiksi koulun fysiikan tunneilla (nämä asiat tuskin ovat edes lukiofysiikan oppikirjojen kirjoittajien tiedossa). Tavallaan tämä on kuitenkin harmi, sillä ketjureaktion periaatteen kuvauksesta jäävät tällöin pois juuri ne ilmiöt, jotka ovat todellisuudessa reaktorin toimintaa hallitsevia tekijöitä. Ydinturvallisuuteen liittyy kyllä ihan todellisiakin haasteita, ne eivät vain välttämättä vastaa ihan niitä yleisimpiä mielikuvia. Näitä haasteista on kerrottu tarkemmin täällä: https://fissioreaktori.wordpress.com/2018/02/16/mista-reaktoriturvallisuudessa-on-kyse/

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s